tiistai 19. toukokuuta 2015

Raudun verinen taistelu

 
Raudun rautatieasema taistelujen jälkeen 1918
 
Heikki Ylikankaan kirja: Rata Rautuun, Ratkaisutaistelu Karjalan kannaksella 1918, on avarakatseinen ja pohdiskeleva teos. Teoksessa kerrotaan sisällissodan yhdestä suurimmista taistelusta, jossa armoa ei annettu. Huhtikuussa 1918 käydyissä taisteluissa menehtyi arvioiden mukaan 1000-1200 ihmistä. Kylmänojannotko, jossa tapettiin ja haudattiin satoja pääosin venäläisiä ja punakaartilaisia heidän yrittäessä paeta saartorenkaasta rajan yli Venäjälle, tuli myöhemmin tunnetuksi Kuolemanlaaksona.

Ylikangas kirjoittaa polveillen ja syvällisesti pohtien lukuisten lähteidensä voimin. Kirja etenee hitaasti, mutta se kannattaa kahlata loppuun. Johtopäätökset ja tulkinnat Ylikangas jättää lukijalle. Professori ei tuputa omaa näkemystään, mikä todistaa kirjoittajan poikkitieteellisen ja tutkijamaisen tavan tarkastella tapahtumien kulkua. Taisteluissa oli mukana huomattava määrä venäläisiä sotajoukkoja, joka tuo lisäjännitteitä tulkintoihin. Oliko kysymys sitten vapaussodasta vai sisällissodasta? Ylikangas jättää sen tulkinnan lukijan pohdittavaksi.

Punaiset olivat valloittaneet Raudun rautatieaseman ja lähitienoon ja valkoiset halusivat puhdistaa sen, tästä lähdetään liikkeelle.  Rata oli keskeisessä roolissa joukkojen ja aseiden siirrossa. Punaiset hakivat pääosin apua Pietarista ja valkoiset muualta. Taisteluissa olivat vastakkain punakaartilaiset, Pietarin suomalaiset, venäläiset sotajoukot ja vapaaehtoiset. Toisella puolella olivat suojeluskuntalaiset ja jääkärit eli ns. senaatin joukot.

Sotilaista oli pulaa varsinkin valkoisten puolella. Värväystoiminta oli aktiivista ja aina ei kaikki mennyt ihan putkeen. Nurmeksesta värvättyjen valkoisten joukkojen nimiluetteloon reunaan oli merkitty vain P, PP ja PPP. Enin osa värvätyistä, 207 miestä, riisuttiin välittömästi aseista jo Kiviniemessä, kun olivat innostuneet laulamaan sopimattomia työväenlauluja matkalla Rautuun. Miehet pantiin korjaamaan rikkoutunutta rautatiesiltaa, kun paljastui, että ensimmäinen P tarkoitti punikkia, toinen pahaa punikkia ja kolmas pirun pahaa punikkia.

Karjalaiset itse olivat haluttomia osallistumaan taisteluihin. Olihan Pietari jo pitkään ollut paikka, jossa paikalliset työläiset ja talonpojat kävivät ansaitsemassa ja tekemässä kauppaa. Kauppamiehet kun eivät yleensä käy sotia. Taistelijoiden värvääminen oli ongelmallista kummallakin puolella. Valkoiset olivat alkuvaiheessa selvästi alakynnessä joukkojen lukumäärän suhteen.


Punaisten joukkopako Raasulin suuntaan


Raudun sotapäälliköt tarkemmassa syynissä

Taisteluissa esiintyi monenlaista ristivetoa ja sivujuonteita johtajien välillä. Valkoisten sotapäällikkö Georg Elfvengren, joka sai suurimman kunnian valkoisten lopullisesta voitosta, omisti koko elämänsä kamppailulle bolsevikkejä vastaan. Yrjön ristilläkin palkitun sotilaan elämä oli lyhyt mutta vähintäänkin mielenkiintoinen. Ns. ryssän upseerina tunnettu mies liittyi lopulta venäläisten valkoisten joukkoihin, jossa hän yleni aina Etelä-Venäjän armeijan kenraalimajuriksi. Asuttuaan muutaman vuoden Helsingissä, hän matkusti salaa Moskovaan, jossa hänet ammuttiin vuonna 1927.

Lennart Oesch ansaitsee ehkä kuitenkin Elfvengreniä paremmin kunniaa siitä, että valkoiset löivät punaiset. Hän oli jääkärikoulutuksen saanut ammattisotilas, joka toppuutteli Elfvengrenin välillä yltiöpäisiäkin hyökkäyshaluja. Toisen maailmansodan aikana Oesch palveli Mannerheimin Ristin arvoisena Kannaksen rintaman komentajana aina sen hamaan loppuun saakka. Sotaylioikeus tuomitsi hänet vuonna 1946 kuritushuonerangaistukseen sotavankileirien teloituksista. Tuomio aleni kolmeen vuoteen vuonna 1948. Sotasyyllisoikeudet koituivat siis maavoimien komentajan kohtaloksi.

Karjalan rintaman ylipäällikkö Aarne Sihvo oli tunnettua sotilassukua. Suomenkielisenä jääkärikoulutuksen saaneena hänen jyrkät mielipiteensä olivat yllättävän usein ristiriidassa saksalaismielisen ja kuningasta halaavan upseeriston kanssa. Tasavaltalaiseksi julistautunut Sihvo palkittiin myöhemmässä elämänvaiheessaan ja nimitettiin lopulta puolustusvoimien komentajaksi jalkaväen kenraalina. Väitetään, että Sihvo luotsasi upseeriston myöhemmin Paasikiven linjan taakse.
    
Punaisten sotapäällikkö Heikki Kaljunen onnistui pakenemaan Venäjälle. Kaljusesta tuli entistä lujauskoisempi kommunisti, joka ehti palvelemaan mm. Omskissa tsekan komissaarina ja myöhemmin Moskovassa Dynamon urheiluvälinetehtaan johtajana. Stalinin vainoissa Kaljunen erotettiin puolueesta ja tuomittiin 15 vuodeksi pakkotyöleirille vuodenvaihteessa 1937-38. Tuohon tuomioon päättyi Kaljusen intomielinen paatos ja jäljet katoavat.

Punapäällikkö August Junell pelastui saartorenkaasta ja liittyi myöhemmin Muurmannin legioonaan. Englantilaisten takuut eivät auttaneet ja palattuaan perheensä luo takaisin Suomeen Junell kiidätettiin Tammisaaren pakkotyöleirille. Elinikäinen kuritushuonerangaistus ja kansalaisoikeuden menettäminen ainiaaksi tuli tuomion päätökseksi. Tasavallan presidentti armahti Junellin 31.12.1926. Junellin sanottiin myöhemmin eläneen jossain Pohjanmaalla.

Pietarin puolustuksesta vastaava kenraali Ivan Jeremejev toimi venäläisten joukkojen hovihankkijana. Hänen suunnitelmissaan oli toimittaa venäläisiä apujoukkoja aina Tampereelle asti. Jeremejev toimi tietoisesti vastoin Leninin 1.4.1918 kieltoa toimittaa lisäjoukkoja Suomeen. Venäjän oma sisäinen tilanne (sisällissota), saksalaispelko sekä Brest-Litovskin rauhansopimus eivät Jeremejeviä pidätelleet. Hän taipui vasta, kun  hallitus hänet siihen pakotti. Venäläisten joukkojen vetäytyminen Raudusta viivästyi ja se koitui satojen venäläisten joukkosurmaksi.

Raudun lopputaistelu vuoden 1918 huhtikuun alussa oli sodan verisimpiä. Uhrimäärässä se ylittää jopa Kalevankankaan taistelun Tampereen edustalla. Vangitut punaiset pääosin teloitettiin ja ammuttiin. Yksistään Joensuussa teloitettiin 99 Raudun venäläisvankia 14.4.1918. Arvioidaan, että Raudussa menehtyneiden määrä on reippaasti yli puolet koko Karjalan alueelle käydyistä taisteluista.

Oppia ikä kaikki

Totuuden ja tulkinnan välinen ero on ongelmallinen. Yleensä tulkintoja yhdestä totuudesta esiintyy monia ja niin kait tulee ollakin. Ylikankaan kirjat ovat yleensä herättäneet pulinaa tutkijoiden parissa. Ehkäpä vuonna 2007 kirjoitettu kirja jatkosodasta, Romahtaako rintama, on se tyypillisin kiista, joka sai Ylikankaan kriitikot aikoinaan yhdessä tuumin vastahyökkäykseen. Ylikangas kirjoitti tietenkin nokkelana vastineensa kriitikoille vuonna 2009, Yhden miehen jatkosota. Niinhän näillä yksillä totuuksilla yleensä on tapana. Ja niin pitääkin.

Heikki Ylikankaan kirja Raudun taisteluista on virkistävää luettavaa. Sen antaa samalla monipuolisen kuvan koko sisällissodan maailmanpoliittisista ulottuvuuksista. Sota ei ollut vain sotaa veli veljeä vastaan. Saksa ja Venäjä toivat oman rikkansa soppaan, niin kuin Suomessa on ollut tapana. Saksalaisjääkäreiden maihinnousut Ahvenanmaalla, Hangossa ja Loviisassa 12 500 sotilaan voimin olivat merkittävä voimatekijä sodan kululle.

Teosta voi suositella kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneet valitettavan vähälle huomiolle jääneestä taistelusta. Tavataan sanoa, että tieto lisää tuskaa. Niin tässäkin tapauksessa. Takaan kuitenkin, että tämän kirjan tankkaamalla Suomen sisällissodasta saa paljon ymmärtäväisemmän kuvan. Ehkäpä se myös tuo lisää vivahteita niille yksinkertaisille "totuuksille", joita meille julkisuudessa on tarjottu.

2 kommenttia:

  1. Hienoa ja mielenkiintoista luettavaa. Olen aikaisemminkin ajatellut mielessäni, sitä että kuinka hyvin entiset punakaartilaiset ja valkoiset kuitenkin lähtivät puolustamaan Suomea talvisotaan ja sitä seuranneisiin muihin sotiin. Rivit olivat muutamia poikkeuksia lukuunottamatta yhtenäiset, vaikka 1917-1918 riidat olivat tuoreessa muistissa. Tästä kiitos ja kunnia veteraaneille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vuoden 1939 sodassa valkoiset puolustivat Mannerheimin oikeutta painostaa omaa kansaansa.

      Poista